Tiedon  tulvasta päätöksentekoon

Alkukuusta valmistui taas joukko EMBA-opiskelijoita, ja luonnollisesti minäkin olin mukana arvioimassa valmistuvien lopputöitä. Erään lopputyön johdantotekstissä ollut virke pysäytti minut täysin: ”Kompleksisessa palveluympäristössä ongelma ei siis ole tiedon puute, vaan päätöksenteon rakenteiden riittämättömyys.”

Tuo oli oleellinen havainto, joka johti vaikuttavaan tutkimusongelmaan. Monessa organisaatiossa vallitsee harha, jossa dataa palvotaan itseisarvona: kun meillä on vain tarpeeksi dataa, dashboardeja ja raportteja, viisaat päätökset syntyvät kuin itsestään. Tästä huolimatta me seisomme usein polviamme myöten datassa, mutta päätöksenteko tuntuu raskaalta, hitaalta ja jopa pelokkaalta.

Kuvitellaanpa hetki suunnistusta haastavassa maastossa. Näkyvyyttä tiheässä ei ole juurikaan ja maasto taipuu ylösalas. Pelkkä tieto korkeuseroista tai kasvillisuudesta ei auta, jos sinulla ei ole kykyä peilata näitä havaintoja oikeaan ympäristöön. Data on kuin yksittäisiä merkkejä kartalla: ne ovat hyödyllisiä, mutta ne eivät kerro, missä kohtaa sinä siellä olet.

Kuten yliopistollisissa lopputöissä yleensäkin, myös tässä esimerkkitapauksessa lähdettiin hakemaan apua kirjallisuudesta. Teorian ymmärtäminen onkin parhaimmillaan kuin kyky lukea karttaa syvällisesti. Se ei ole pölyistä akateemisuutta, vaan äärimmäisen käytännöllinen työkalu, jonka avulla mallinnamme maailmaa. Kun ymmärrämme toimintaympäristömme luonteen, voimme valita oikean reitin sen mukaan, onko  se selkeä, monimutkainen vai aidosti kompleksinen. Kompleksisessa maailmassa pelkkä havaintoihin nojaaminen on kuin yrittäisi suunnistaa katsomalla vain omia varpaitaan: huomaat esteen vasta, kun törmäät siihen.

Monet organisaatiot on rakennettu linjasuoraa tietä varten. Meillä on selkeät hierarkiat, budjettisyklit ja hyväksyntäketjut, jotka on suunniteltu ennustettavuuden ehdoilla. Mutta mitä tapahtuu, kun palveluympäristö muuttuukin ryteikköiseksi metsäksi, jossa jokainen askel vaikuttaa seuraavaan ja näkyvyys on vain kymmenen metriä? Silloin nämä jäykät rakenteet muuttuvat painolastiksi: ne eivät kykene käsittelemään tiedon määrää ja sen välisiä nopeita kytkyjä. Se on kuin yrittäisi seurata vanhentunutta karttaa, vaikka alkuperäinen metsä on jo aikaa sitten hakattu ja uusi kasvu muuttanut käyttökelpoiset reitit. Meiltä puuttuu kyky ennakoida, miltä seuraava mäennyppylä näyttää, ennen kuin olemme sen päällä.

Miten tästä sitten eteenpäin? Ratkaisu ei ole hankkia tarkempaa karttaa, vaan päivittää tapamme tulkita ympäristöä. Meidän on uskallettava rakentaa päätöksentekomalleja, jotka sallivat kokeilevan etenemisen, nopean suunnan korjaamisen ja hajautetun vastuun niille, jotka ovat lähimpänä maastoa. Vaikka tässä kohtaa olenkin ehkä vähän jäävi sanomaan, akateeminen koulutus on varsin hyvä keino hankkia uutta ymmärrystä ja keinoja maailman tulkintaan. 

Teoreettiset viitekehykset antavat meille kielen ja ”karttamerkit”, joilla voimme puhua tästä kaikesta. Ne auttavat meitä näkemään metsän puilta. Kun ymmärrämme systeemin logiikan, voimme tehdä tulkintoja, jotka ovat rohkeampia ja osuvampia kuin ne, jotka nojaavat vain menneeseen dataan ja siihen osaamiseen, joka on tuonut meidät tähän asti.

Lopulta kyse on kuitenkin jostain hyvin inhimillisestä: uskalluksesta luottaa siihen, että maailma ei ole viivoittimella piirretty tie, vaan elävä ja yllätyksiä täynnä oleva maasto.